Äitini lähti kotiin aamupäivästä. Hän nukkui aika huonosti, sillä hyvä patja ylhäältä oli tosiaan varastettu ja joutui kehittämään systeemin rikkinäisestä petauspatjasta ja täkistä. Varkauden aiheuttamaan närkästykseeni sekoittui hivenen vahingoniloa, sillä mutsi ei ole aikaisemmin huomioinut tai välittänyt kamppeideni varastelusta. Nyt tuon hänen ostaman 60 euroa maksaneen patjan varastaminen sai ymmärryksen voroja kohtaan loppumaan. Neuvoi minua soittamaan heti isännöitsijälle. Voinhan soittaa, muttei se mitään ratkaise kuitenkaan. En ole jaksanut hankkia uutta lukkoakaan enää yläkertaan. En vaan vie sinne mitään. Sama jengi pöllinyt ihmisten kamppeita jo 10 vuotta. Välillä illalla/yöllä, jos luulen kuulevani ääniä menen yläkertaan yllätyskierrokselle, mutten ole saanut ketään kiinni. Ehkä hyvä niin – pysyy hampaat paremmin suussa.

Äiti siivosi täällä. Minä ostin meille ruuat, kun minulla on nyt enemmän rahaa kun oon töissä. Savusiikaa ja laatikoita. En piittaa juuri lihasta – varsinkaan sianlihasta – eli ei todellakaan mitään kinkkuja. Tuli julmettu nalkutus tuosta ostelustani. En tajunnut ostelleeni niin paljon. Mutta kyllä on totta, että tavaraa on taas tullut ja olen hankkinut varmaan kuusi pipoa. Kaksikin olisi riittänyt. Eivät ne mitään ole maksaneet – jostain kirppiksiltä tai huutonetistä tavara on hommattu. En itsekään tiedä mistä. Välillä tuntuu että tavarat – varsinkin vihreät paidat - parittelisivat täällä salaa ja lisääntyisivät itsestään. Äiti sanoi: ”Sä saat vaikka elefantin raahattua tänne sisälle, mutta ulos sä et sitä enää saa!” (Pitääkin tsekata olisiko huutonetissä myynnissä elefantteja. Kannattanee käyttää erikoishakua ja määrittää myyntipaikaksi Helsinki ja noutaa se, sillä postikulut tulisivat liian kalliiksi).

Tosiaan me juotiin ekana päivänä kumpikin. Äitini ei tajunnut, että hänen Venäjältä ostamansa vodka oli 60 %:sta, joten siksi oli niin rasittava, vaikka luuli juoneensa vain pari glögiä. Mullakin meni viskiä puoli pulloa. Sain lahjaksi eksältä kynttilän ja pfreeltä HM:n lahjakortin, (joka oli paljon mieluisampi lahja, vaikka hyväntuoksuinen tuo kynttiläkin on). Äitini ei enää ostele mulle mitään, sillä ostelee yleensä pieleen. Nuorempana varsinkin olin tosi kranttu eikä mulle kelvannut mikään - pyjamakin meni vaihtoon, jos ei ollut mieluisan värinen. Meillä on taustalla nuo epäonnistuneet ostokset, vaikken enää ole yhtä nirso. Ostin itse äidille joukon sukkia.

Kerroin että olin pois tuon päivän töistä. Sanoi, että se on ”moraalisesti arveluttavaa”. Puolustauduin kertomalla Insignian vaiheista, sen mitä tukarin päiväkirjasta tiedän. Ehkäpä sekin oli moraalisesti arveluttavaa, mutta ajoi hyvin asiansa ja puhe siirtyi Insigniaan :-I

Katsoimme ”Pimeyden ytimessä” -sarjan dvd:ltä. Näin sen 12-vuotiaana, kun se tuli televisiosta. Sarja jäi mieleeni voimakkaimpana siirtymäajan tv-kokemuksena ja 2010 ostin sen jostain nettikaupasta, kun tajusin olevan saatavilla. Mielettömän laadukas bbc:n sarja. http://www.imdb.com/title/tt0090424/ Hidas, tunnelmainen, vähän kuivakin. Sarja jonka ei kuvittelisi viehättävän esiteiniä. Mieleen se on tietysti jäänyt siksi, että käsitteli radioaktiivisuutta, sillä se on sellainen vetoava ja kammottava kauhuelementti. Muistin jopa laulun, jota laulavat sarjassa. (Vaikka muistinkin väärin, että siinä olisi puhuttu lohikäärmeistä, vaikka puhuttiin panttereista).

Äiti sanoi, että miten minä olen tuon nähnyt ja hän ei, sillä enhän minä vielä 12-vuotiaana jäänyt valvomaan itsekseni. Itse kyllä muistan, että katsoin monia myöhäisillan sarjoja yksin. Thomas Mannin Taikavuoren esimerkiksi, joka tuli puoliltaöin. Siinäpä jotain todella hidasta ja kuivaa. Ei meillä ollut mitään rajoja, etten olisi saanut katsoa tai lukea jotain. Hyppäsin joskus 10-vuotiaana lukemaan aikuisten kirjoja dekkarien kautta kahlattuani läpi nuorille tarkoitetun science fiction/jännityskirjallisuuden. Isä suositteli Alexandre Dumasta ja kertoi minulle vähän Kolmesta muskettisoturista ja Monte Christon kreivistä innostaakseen niistä. Äitihän oli sitten ylpeä siitä, että luin 10-vuotiaana aikuisten kirjoja, niin etten olisi itse enää kehdannutkaan lainata nuorten kirjoja, vaikka olisikin tehnyt mieli. Jonkun Zane Greyn kohdalla saattoi vähän joustaa.

Tosin ollessani 11v äiti kyllä osti minulle nuorten kirjan joululahjaksi eli Jukka Parkkisen ”Kaupungin kaunein lyyli” ja olin syvästi pahastunut siitä, että minulle ostetaan tuollaista paskaa! :o( (En muista kaikkia jouluja, mutta tuolloin vietin joulun äidistä erillään isänpuoleisten isovanhempien ym. luona ja siksi varmaan muistan sen). Saksassa asuva täti antoi Charles Dickensin Joulutarinan, joka sekin oli vähän hassu ja puuduttava, mutta sai enemmän armoa, kun oli hyvin kirjoitettu aikuisten kirja ja ulkoisestikin tyylikäs. Samalta tädiltä sain Michael Enden ”Tarina vailla loppua”. Se oli saksalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ennen kirjan amerikkalaista elokuvaversiota ja Saksassa viimeistä huutoa. Siinä ei haitannut, että se on lasten kirja. Olen sittemmin lukenut kirjan aikuisenakin useaan kertaan ja nauttinut.

Mutta monien kirjojen kanssa on käynyt ihan toisin. Esiteinä minua syvästi liikuttanut Clifford Simakin Väliasema jäi kesken, sillä oli se niin julmetun hidas ja kuiva tai sitten olin väärillä fiiliksillä. Myöskään Bram Stokerin Dracula ei enää uponnut. Siinä nyt olikin kyllä niin paljon kaikkea pseudopsykologista roinaa, joka ei aikuiseen vetoa. Ehkä se on monissa kirjastoissa sijoitettukin nuorten hyllyyn. Kirja tarvitsee oikean hetkensä. Nyt luin Alice Munron ”Kerjäläistyttö”, jota silmäilin pari vuotta sitten silloin juurikaan innostumatta. Nyt en malttanut laskea sitä käsistäni. Pidän todella paljon tuosta kirjoitustavasta, että romaanissa kerrotaan novellien kautta jonkun ihmisen elämästä ne tärkeimmät hetket. Anne Tylerin ”Päivällinen koti-ikävän ravintolassa” oli samaan tyyliin kirjoitettu. Voisin yrittää itsekin kirjoittaa jotain samalla idealla, kun kirjoitan tiiviisti mutta vähemmän pitkäjänteisesti.