Sain hommattua meille ilmaiseksi sen hallituksen kokouksen kabinettipaikan joka puuttui. Hoitui yhdellä puhelinsoitolla ravintolaan ettei ollut varsinaisesti suuren vaivan takana. Harmi etten tullut ajatelleeksi että toisin kuin kirjastot ovat ravintolat auki normaalisti myös viikonloppuna - olisi ollut toimivampi ele jos olisin saanut hommattua sen heti lauantaina kun kyseessä oli muka olevinaan niin hirveän vaikea juttu. Ennen tuota eilen puheenjohtaja kirjoitti minulle ja sihteerille jonkun tosi asiallisen ja pitkän meilin jossa oli vain lueteltu kaikkien tehtävät. En oikein ymmärtänyt koko meiliä kun siinä luki itsestäänselvyyksiä mutta luulen että hän yritti sillä rauhoitella tilannetta kun tuo sihteeri oli myös pikkaisen hiilenä ja nöyryytti mua julkisesti fb-ryhmässä ja palauttaa keskustelun sävyn kaikkien osalta takaisin asialliseksi. Sikäli kilttiä häneltä. Harmi että mulla on kirjoituskurssilla oman tekstin läpikäynti juuri samana päivänä kun tuo ilta eli ehdin olla just sen hallituksen kokouksen ajan ja sitten pitää mennä. He onnistuvat kokoustamaan aina mulle huonoina aikoina. No, ainakin meillä on nyt ilmainen kokouspaikka ansiostani ja vastedes saan hoitaa nuo varaukset niin ei katkea multa verisuonia päästä siksi ettei tapahtuman paikkaa ole tiedossa. Ja aikaahan mulla on ja dna:n liittymässä on saldoa. Koska Martat kokoustaa usein samassa paikassa niin arvelinkin ettei siellä todennäköisesti ole kuluja.
Kävin Flamingossa lomaosake-esittelyssä. Harjoitettiin tunti small talkia. Vetäjä kertoi täyttäneensä tänään 40-vuotta - onnittelin ja kysyin onko pitämässä isojakin pirskeitä. Sanoi ettei kun se tulisi niin kalliiksi - oli laskenut että menisi 500-600 euroa pippaloihin ruokineen ja juomineen. En sitten tiedä millaisia pirskeitä se oikein suunnitteli :shock: Kuulemma nelikymppisenä ei kehtaa enää kirjoittaa että OPM. Minä kyllä kehtaisin :roll: Sitten puhuttiin aamu- ja iltavirkkuuden perinnöllisyydestä ja se kysyi mitä minulle kuuluu ja mitä olen puuhaillut. Kerroin tuosta Asperger-tekstistäni ja hän kertoi että hänen pojallaan on Aspergerin oireyhtymä. Kertoi tämän koulusta jne. Nainen oli aiemmin ollut kampaaja ja tehnyt 16 tuntista päivää ja sitten todennut että on helpompiakin tapoja tappaa itseään (kuten lomaosakemyyjäksi ryhtyminen? :? )
Alkoi vähän hirvittää kun tätä oli tunti jatkunut että mitä sitten kun päästään asiaan... kauan se sitten oikein kestää! Mutta kaikesta kertomastani hän onneksi osasi vetää sen johtopäätöksen että olen siinämäärin peeaa luuseri että minulle voi antaa sen päivän hotellilahjakortin kiusaamatta sen enempää. Mukava juttu.
Kumma että kun haastattelin sitä Asperger-naista niin ensimmäinen reaktioni oli että meissä on jotain tosi samaa mutta myöhempi reaktio oli että aloin epäillä että ei minulla kyllä ole oireyhtymää. Samaa oli lähinnä viivästynyt unirytmi ja mieltymys Dostojevskiin. Eikä se lopulta ole kovin paljon. Jokin oli eri jota en osaa nimetä. Ja tämä haastattelemani henkilö oli varmasti Asperger-henkilöiden joukossa hyvätasoisimpia äo jotain hyvää keskitasoa. Minun ongelmani kuitenkin painottuvat sosiaalisen lahjakkuuden puutetta enemmän huonoon huomiokykyyn. Jos on tapaaminen kaverien kanssa joutuvat ehkä tulemaan eteeni ja heiluttamaan kättään tai kopauttamaan kädellä päätäni että näkisin heidät. Mutta sen jälkeen osaan olla aika normaalisti. Ja tosiaan hukkailen aina tavaroitani mistä M:kin sanoi sureksivasti että eikö tuolle voi tehdä mitään ettei sun tarvisi aina etsiä niitä hävittämiäsi juttuja. Kukaan tuttuni jolle olen Aspergeristä puhunut ei ole jutulle kyllä korvaansa lotkauttanut. Lähinnä asenne on ollut "Niin, niin, no voihan sitäkin tietty halutessaan tutkia.." Sen sijaan jos olisin puhunut että luulen että tarkkaavuudessani ja huomiokyvyssäni on ongelmia niin epäilen että reaktio olisi toinen. "Todentotta - muuten, olisi tosi hienoa että pääsisit tuosta tutkimuksiin!"
Muistan että aika pienestä asti minulla oli itsestäni käsitys että olen fiksu. 5-vuotiaana vuotta kun muutettiin vanhempi tyttö yritti jekuttaa ja muistan ajatelleeni että miten helkutissa se voi yrittää huijata noin tyhmällä tavalla vaikka on vuoden vanhempi! Pärjäsin koulussa ihan hyvin. Luultavasti olisin pärjännyt tosi hyvin mutta en tajunnut eikä myöskään vanhemmistani tuntunut mitenkään relevantilta että olisin tehnyt läksyni. Ala-asteen luokanopettaja vihasi unohteluani koska koki sen olevan jonkinlaista vastarinta-asennetta. Tuo sai aikaan päässäni hirveän jumitustilan että pelkäsin kaiken aikaa. Olin ihan kauhusta sekaisin koska aina kun olin jotain unohtanut hän haukkui oppilaat henkilökohtaisesti ääneen vihaa puhkuen. Pääni meni ihan solmuun ja lähtiessäni kouluun tarkastin miljoonaan kertaan jokaisen tarvittavan esineen mutta silti jotain yleensä unohtui. Kerran olin niin paniikissa kun huomasin unohtaneeni vesivärisiveltimen että alennuin siihen että otin toisen oppilaan pöydältä sellaisen. Olin lapsena hyvin korkeamoraalinen enkä yleensä ikinä varastanut. Mutta olin niin paniikissa että koin etten pysty enää ottamaan opettajalta yhtään lisähaukkuja. Harmiksi se jolta otin siveltimen oli vielä luokan lastenkotitapaus jolla oli paha murrosikä ja kun hän alkoi paasaamaan "Vitut! Nyt mun saatanan vesivärisivellinkin on kähveletty!!!!" olin minä varmaan ainoa joka häntä uskoi.
Kaikki sukulaiseni vaan sössöttivät että aivan ihanaa kun trissellä on miesopettaja. Itse ihmettelin mitä ihmeen ihanaa siinä on. Sitten kun siirryttiin yläasteelle ja tilanne meni ohi olivat kaikki luokassa äimänkäkenä siitä että miksi minä yhtäkkiä olen niin hyvä koulussa. Suunnilleen tulivat kyselemään neuvoja menestykseen. Ja kyllä äitinikin miesopettajaa ihaillessaankin kiinnitti huomionsa siihen että numeroni laskevat aina alaspäin. Matikassa olin ysin oppilas mutta jos satuin jostain yhdestä kokeesta saamaan 8,5 niin se oli silloin kyllä 8. Muistan kuinka äitini ihmetteli miksi opettaja haluaa laskea matikan numeroani jotenkin väkisten aina alaspäin jos on pieninkin mahdollisuus siihen vaikka trendin mukaan olisi reilua pitää se yhdeksikkönä.
Mutta kuitenkin ehkä ongelmanani on enemmän huomiokyky. Muistan jotain juttuja joista tajusin ettei sosiaalinen lahjakkuuteni ole kärkitasoa. Näytettiin kuvaa jossa oli meressä olevia ihmisiä ja kysyttiin mitä siinä tapahtuu. Luokan huonotkin pojat viittasivat ja selittivät innokkaasti että nuo ihmiset ovat paniikissa ja hukkumaisillaan. Muistan tyrmistykseni koska itse olin ajatellut että ne ihmiset vaan uiskentelevat. Mietin mikä päässäni on vialla jos en osaa kuvasta tulkita asiaa yhtä hyvin kuin kutosen pojat. Samoin kun geometria tuli matematiikkaan viidennellä luokalla luulin tulleeni tyhmäksi ja menettäneeni matemaattisen kykyni. Olin ihan paniikissa. Sitten opin että se on vaan se matikan vittumaisempi osuus. Ja nykyään täysin suvereenisti kyselen tuntemattomilta ihmisiltä mitä tyhmempiä kysymyksiä suunnistamiseen liittyen.
Kuitenkin luulen että minulla on se havaintokykyongelma suurempi. Sosiaalisen lahjakkuudenkin suhteen on varmaan suurempi se mitä en huomaa kuin mitä en ymmärrä. Muistan esimerkiksi viidennellä luokalla miettineeni että haluaisin kutsua synttäreilleni sekä M:n (joka on se lastenkotilapsi jolta pensselin otin) että SK:n joka oli luokalla uusi ja kaipasi ystäviä mutta tiesin ja olin nähnyt että M muuttaa joka tilanteen SK:n kiusaamiseksi. Joten päätin että kutsun SK:n enkä M:ää. Kuitenkin meistä molemmista opettajan päätös ettei M voi päästä luokkaretkelle Ahvenanmaalle oli ihan helvetin väärin. Se oli kohtuutonta ja julmaa eristämistä. Noh, ei rehtoriksi nyt voi päästäkään kukaan normaali. Täytyy siinä olla aimo annos sadismia veressä. Yksi saatanan mulkku siinäkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti