Toissa yönä näin jännää unta. Se oli taas näitä ihmeellisiä tarinaunia. Maapallo tuhoutui ydinsäteilyyn (kai) ja oli nämä yhdet tyypit. Olivat ohjelmoineet sellaisen jännän raketin menemään kuuhun ja pelastamaan tämän naisen ja miehen siltä säteilyltä. Se piti kuitenkin tapahtua nopeasti sillä saatuaan tietyn määrän säteilyä pelastuminen ei ollut enää realistista. Sitten koko ajan kelattiin sitä juttua ja laskin jotenkin aikaa. Sitten meni reilusti yli aikaa ja ajattelin että juttu on nyt kyllä mennyttä. Säteilyä on tullut niin paljon ettei mahdollisuuksia ole. Sitten ainakin kertaalleen se pelastusoperaatio lähti käyntiin tosi myöhässä (ja menestyksekkäästi?) kun realistisesti ajatellen ei ollut mahdollisuuksia enää. Sitten taas kelattiin juttua pariin kertaan edestakas ja lähti käyntiin - en tiedä lähtikö joka kerralla. Toivon vähenemisen tunne ja halu säilyttää toivoa tilanteessa missä todennäköisyys oli lähes 0 oli mielenkiintoinen. Saati se valtava kiehtovan kammon tunne kun olet jossain, saat koko ajan hirveän määrän säteilyä etkä oikeastaan voi tehdä mitään kun seisoa paikallasi vaikka tiedät että jokainen hetki on naula arkkuusi. Mitäköhän tämä oikein kertoo? :D
Näin joskus aiemminkin masentuneena säteilyunia. Oli joku avaruusraketti jossa räjähti joku ydinjuttu. Säteily levisi ja ovia piti sulkea nopeasti. Se oli joku Andromeda plagiaatti se uni. Muistan tuon unen koska Karri Kokko luki jossain Varjofinlandiaa ja huomasin kuinka se oli pöllinyt teokseen tuon unen plus aika paljon muutakin materiaalia.
Tuollaiset itsensäpelottelu -unet ovat jänniä kun niissä jää lopulta koukkuun kammoon. Sen huomaa jos uni alkaa mennä liian löysäksi niin helpottumisen tunteen lisäksi tulee sellainen nyrpeä "Tämä ei ole enää yhtään jännää" -tunne.
Isäni oli töissä nuorempana ydinvoimaloissa. Heillä oli kaverinsa kanssa säteilyturvafirma...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti