Hautajaiset ovat ohitse

Hautajaiset, päähenkilöinä 50-luvulla syntyneet tätini L ja U. Isäni - joka ei tullut paikalle - ja me hänen kaksi tytärtään eri liitoista minä 70-l syntynyt ja S 90-l syntynyt. L tädin - meni aikanaan naimisiin saksalaisen miehen kanssa - 70 ja 80 l syntyneet Saksassa kasvaneet tyttäret L ja H joista L asuu Arkansasissa ja H Heidelbergissä, H:n pieni poikavauva "Samu" ja U tädin lapset 80-l syntyneet Helsingissä asuvat poika V ja tytär A. L:llä on lisäksi 14-vuotias tytär Amerikassa mutta jätti tämän kotiin koska ei hän mummoamme niin oppinut tuntemaan. Lisäksi tämä - aikanaan aivan ihastuttava lapsi - on L:n sanojen mukaan parhaillaan "murrosikäinen ja todella inhottava"!

Isäni oli painostanut V:tä vuokraamaan auton meille kolmelle. Pääsimme sillä yhdessä Lahteen mutta auton vuokra oli lopulta ihan turha kun V:llä oli hirveä kiire kotiin ja minä ja A jäimme vielä Lahteen hautajaisten jälkeen. V lähti itsekseen ajamaan autolla Hesaan ja A lähti myöhemmin junalla ja minä jäin yöksi saksanserkkujen hotelliin.

Ajomatkalla Lahteen A Ja V (sisarukset) känisivät hieman toisilleen. V tekee väikkäriä Otaniemessä mutta on vakuuttunut siitä ettei saa sen jälkeen mitään työtä. Hän on älykäs mutta hieman asperger eikä hänellä ole juuri työkokemusta. A sanoi ettei tuolla asenteella kukaan saakaan ja että Suomi nyt ylipäänsä on kuollut maa ja hän lähtee hittoon täältä heti kun saa mahdollisuuden kun ei täällä ole töitä eikä ihmisiä. Ja että hän painaa opiskelujen jälkeen vielä täyden duunipäivän. Sanoin etteivät kaikki jaksa sitä ja hän sanoi sen olevan tottumuksesta kiinni. (No, mutsi sanoi nyt kun juteltiin puhelimessa että A:n duunipäivä on sitä että hän käy tiistaisin ja perjantaisin taideopintojen jälkeen vetämässä puolentoista tunnin harkat tanssiopistossa - ainakin nettisivujen mukaan - ja asiat saadaan helposti kuulostamaan paremmalta kuin ne ovat).

Hautajaisissa meille serkuksille oli varattuna omat ruusut jotka veimme arkulle. Minä lisäksi sain kiikuttaa sen oman kukkavihon jonka poisjäänyt isäni oli minun, itsensä ja siskopuoleni S:n puolesta ostanut. S:ltä kysyin että tuleehan hän minun mukanani viemään sen. Sanoi tulevansa muttei sitten tullut. Kaikki muut tytöt itkivät vuolaasti viedessään ruusujaan - A sillä hän asui mummon luona vuosikaudet ja Saksantytöt nyt ovat herkkiä ja tunteikkaita - mutta en minä eikä S. S kuitenkin jotenkin oudosti heitti "lentosuukon" mummon arkulle omaa kukkaansa viedessään. Se tuntui vähän kornilta.( Hänen äitinsä kyllä itki vuolaasti. Tämä oli vilpittömästi liikuttunut ja musertunut ja viedessään omaa kukkavihkoaan luki itkien runon mummolle että tämä oli loppuaikoina niin väsynyt hoitokodissa mutta on nyt päässyt rauhaan. Hän kävi itsekseen mummoa katsomassa hoitokodissakin. Olen pahoillani siitä että sanoin ettei hänen olisi pitänyt tulla.)

Minä tunsin julkista painetta itkemiseen muttei minua itkettänyt. En osannut surra mummoa käskystä vaikka olin itsekseni surrut pitkään ja kokenut syyllisyyttä. Masennuslääkityskin on vähentänyt itkuherkkyyttä. Mutta siskopuoleni käytös - hän ei tullut mukaani kukkavihkoa viemään ja halaili ulkomaalaisia serkkuja ja A:ta mutta tuttuun tapaansa ignoorasi minua täysin kuin olisin joku spitaalinen - sai sentään aikaiseksi niin suuren pahanmielen aallon että hautajaisseremonian lopussa kyynelehdin minäkin. Se oli hyvä sillä itkut noteerattiin. Kun kävelimme pois tilaisuudesta sanoin L-tädille etten saa S:ään mitään kontaktia. Täti halasi minua ja sanoi "Trisse - ei kukaan saa! Lupaathan ettet ajattele että kyse olisi sinusta. Se on hänen auransa!" ja lisäsi paheksuvasti "Huomasin että hän oli myöskin ainoa joka ei itkenyt!"

Muistotilaisuudessa aloimme tytöt hullutella ja joku keksi että otamme kuvia itsestämme joulutähtien kanssa. Tämä kuva on S:n iphonella otettu. Mukana ainoa poikaserkku ja puoliksi ruotsalainen pikkuserkku. Minä pystyn viestimään serkkujen kanssa. Tietävät sekoiluistani mutta olen heille tuttu ihminen jota eivät vierasta ja josta ehkä pitävätkin. Olemme kasvaneetkin yhdessä. S on heille myös kotoisa nuorin serkus. Mutta minulla ja S:llä ei ole sidettä toisiimme. Lopuksi halailut sulattivat jotain näennäisesti ja kun tuli kutsuja edestakas Amerikkaan ja Saksaan tunnelman vieminä mekin halasimme toisiamme hetkellisesti ilman kiusallisuutta ja lupasimme kahvitella Helsingissä. Mutta se oli tuo serkusten tuoma liima joka toi helppouden vain hetkellisesti ja epäaidosti väliimme.

(Kuva mutta en kerro kuka on kukin) S oli L:n luona Amerikassa viikkokaudet. L halusi kertoa tapauksen että S pelasti hänen henkensä sillä hän sai antibiootista shokin ja pyörtyi ja ilman S:ää olisi kuollut. L:llä ja S:llä oli iphonet kummallakin. L:n iphonessa oli jotenkin arvokkaampi kuori. S vaihtoi ne keskenään nähdäkseen sopivatko ja L sanoi "No pidä se!" "Tälläistä ei Suomesta edes saa! Tää on paljon arvokkaampi!" S hihkui. "Mitä väliä?!" L sanoi "Se on lahja!".

Siskopuoli lähti tosiaan äitinsä kanssa Jyväskylään illalla. V Helsinkiin. Saksantäti jäi suomentädin yksiöön. Minä menin saksanserkkujen hotellihuoneeseen koska siinä oli kaksi huonetta ja serkut ja vauva nukkuivat makuuhuoneessa ja olohuoneessa oli peti minulle. Tekstailivat kännyköillään aviomiehilleen ja höpöttivät saksaa toisilleen. Minä surffasin telkkakanavia ja kysyin haluavatko katsoa jotain tiettyä. "Ihan sama" sanoivat "Päätä sinä". Kun menin hetkeksi pitkäkseni ja vauva nukkui makuuhuoneessa niin jompi kumpi heistä kysyi huomaavaisesti ja vetoavasti "Trisse - haittaako sinua kovasti jos me valvomme tässä vielä hetken?!" Tsiisus, heidän koko hotellihuone! Jostain syystä he ovat kasvaneet meistä empaattisimmiksi. Sekin voi vaikuttaa - mikä syy ja seuraus - että he kummatkin ovat onnellisessa parisuhteessa. Kummatkin olivat vaikeita lapsia mutta heistä kasvoi tosi hienoja naisia.

Äiti pyysi että unohtaisin S:n. Vaikka hän itse ei ole Facessa niin on käynyt vaklaamassa ja sanoi että S:n Facebookia hän ei voi katsoa. Että ne kaikki selfiet, uskoontulo ja jotkut päivitykset olivat hänestä narsistisia ja ei ikäkautta vastaavia, jonkinlainen kupla. Ja että vissiin uskonto auttaa rakastamaan kaikkia amerikkalaisia enemmän kuin lähellä olevia. Ja että on helppo tykätä serkuista kuin kavereista mutta siskopuoli on vaikeampi kun pitäisi olla jotain yhteistä mitä ei ole ja väkisin - sijaiskärsijänä - tulen yhdistetyksi isänikin törttöilyihin. Luin itse vastikään Jane Austenin "Järki ja tunteet" uudestaan ja siinäkin oli alussa lause "Tunnetustihan jos miehellä on lapsia kahdesta eri avioliitosta niin nämä lapset eivät ikinä tule kiintymään toisiinsa erityisen paljon". Luultavasti myöskin S:n käytös ei satuttaisi minua niin paljon ellen olisi kokenut elämäni aikana niin paljon ignorointia. Sellaista valikoivaa unohtamista. Että osa ihmisistä kokee sinut jotenkin niin vaikeaksi ihmiseksi suhtautua että sinut unohdetaan kokonaan. Nimeä ei ole mukana jossain listassa, katse ohittaa, kun menee koulun mukana syömään jonnekin niin sinulle ei tarjota ruokaa ja joudut sanomaan ohi menevälle tarjoilijalle "Anteeksi mutta voisinko minäkin saada ruokaa?" aikaansaaden - hyväntahtoisella tavalla vahingoniloista - tirskumista.

Siksi on ollut aina tosi tyydyttävää tulla netissä edes vihatuksi. Olen kokenut sen aina tosi terapeuttiseksi.