Jatkan kuitenkin nyt

Tästä tilanteesta joka mulla nyt on pinnalla (1.3.2016). Tunnen suurta syyllisyyttä. Viikonloppuna Facebookissa ruvettiin käymään juttuja läpi lapsuudenystäväni SK:n kanssa. Kännissä tietty olin kun aloitin lähinnä siitä ettei hän oo ehdottanut tapaamista (ajattelin että kyseessä oli protesti sille että peruin edellisen tapaamisen mutta ilmeisesti hän ei oo käynyt Helsingissä tässä välissä). Siitä sitten edettiin vanhoihin juttuihin. Jatkettiin seuraavana päivänäkin. Sanoin kuinka olen tullut haavoitetuksi ja sanoin asioista joita oon pyöritellyt mielessä kymmenen-viisitoista vuotta. Se oli sikäli hyvä mutta meni kuitenkin vähän överiksi.

Ja meille ei tullut jotain kohtaamista kuitenkaan. Kaverini otti jutun rakentavasti ts. ei ainakaan räjähtänyt silmille kuten ois 20 vuotta sitten tehnyt. Mutten tiedä kuinka paljon kaikessa oli ihan ammatillisuutta. Hän on nyt psykologi ja opiskelee terapeutiksi. Ja kuinka paljon jotain sääliä minua kohtaan kun mulla on mennyt vähän huonosti tässä vuosikaudet niin etteihän mulle voi sanoa missään vastaan tai pahasti. Ja pahinta että otin välillä itsekin vähän tuota asennetta. Kun ehdotti että juteltais mielummin näistä tavatessa sanoin etten pysty konfrontoimaan ketään suoraan vaan alkaisin vaan itkemään tai jotain. Kyllä mä tietysti halutessani olisin pystynyt - ei se vaan oo läheskään niin mukavaa kuin kännissä Facebookissa. Hmm.

Kumma että me ollaan lapsuudenystäviä 30 vuoden takaa ja vuosikaudet oltiin toistemme ainoita ja parhaita ystäviä niin ja tää mun ystäväni on melkein valmis terapeutti ja hän ei ymmärrä mua yhtään! Mä oon kai tosi kummallinen ja outo ihminen. Hän ymmärsi mua enemmän silloin aikanaan mutta kun tilanteet kävi kuten kävi ja mulla jäi opinnot kesken niin alkoi ymmärtää yhä vähemmän. Tiedän että hän ihmettelee kuinka mulle on riittänyt niin vähän ja kuinka en oo jaksanut tai viitsinyt parantaa tilannettani mitenkään. Hän on itse taistellut sekä opinnoissa että omissa psyykkisissä ongelmissaan tosi kovasti. Käynyt terapiat ja kaikki. Suorittanut kaksi yliopistotutkintoa ja nyt jatkaa terapeutiksi.

Valtasuhteet on meillä vaihtuneet. Mä olin koulussa parempi tekemättä mitään. Hänellä oli lukiossa tosi kovia ongelmia varsinkin kielissä ja vähän matikassakin. Mulla meni silloin paremmin. Myös meistä kahdesta mulla oli paremmat perheolot. Siksi oltiin paljon meillä. Syötiin meidän mutsin ruokia ja ryypättiin mun rahoilla. Silti sain kauheasti häneltä paskaa niskaan - tai ehkä ei vaan silti vaan myös siksi. Muistan kyllä kuinka hän kirjoitti mulle kun täytin 18 vuotta sellaisen kivan synttärionnittelun jossa luki mm. että hän on pahoillaan kun on välillä niin ikävä mulle mutta hän on vaan kateellinen.

Hänellä oli toinen ystävä, Sirpa, joka oli jonkintasoinen psykopaatti. Ei ollenkaan älykäs - hyvä että sai yläasteen nipin napin läpi. Mutta täytyy myöntää että siinä tytössä oli jotain hyvin viehättävää. Jotain narsistien ihastuttavuutta. Mutta paska ihmisenä. Alisti SK:ta sikäli kun ymmärsin. Oli patologisen mustasukkainen mulle. Muutaman kerran kun nähtiin kolmestaan niin alkoi heti alistaa ja ilkeillä mulle sellaisella kierolla tavalla. Ja kehtas vielä valittaa SK:lle jälkikäteen että hänellä oli tylsä ilta. SK sitten sanoikin että ei enää nähdä kolmestaan - hän pelkää jo menettävänsä meidän kummankin ystävyyden noiden tapaamisten jälkeen!

Sitten SK tuli Joensuuhun käymään 94 kun opiskelin siellä lukion jälkeen yhden vuoden. Se oli meille eka kunnollinen yhteinen näkeminen silleen että saatiin olla kahdestaan eikä pyöriä vanhempien nurkissa. Meidän piti pitää hauskaa ja siitä piti tulla kiva reissu. SK meni kuitenkin pilaamaan kaiken uskoutumalla mulle ekana iltana että hänellä ja Sirpalla on (lesbo)suhde. Se aiheutti mussa suuren ahdistuksen. En pystynyt käsittelemään asiaa ollenkaan ja sitten meillä oli niin ahdistavaa että dokattiin se neljä päivää eikä iloisesti vaan silleen pakonomaisesti.

Myöhemmin Helsingissä SK tuli mulle melkein silmille siitä (kännissä tietty) etten pystynyt ottamaan paremmin hänen ja Sirpan suhdetta. Mutta kun ei mua ahdistanut se että hän on lesbosuhteessa vaan se että mut on ikään kuin virallisesti laitettu toissijaiseksi ja vähemmän tärkeäksi. Mulla on yksi ystävä ja hänelle en ole se paras ystävä. Siksi oli väärin ylipäänsä uskoutua mulle saati odottaa multa jotain hyvää reaktiota. Mutta hänen piti jollekulle päästä uskoutumaan ja oli varmaan mielessään etukäteen päättänytkin sen tehdä silloin Joensuussa.

Kerroin että tuo kaikki aiheutti mussa sellaisen kipukohdan, trauman ja repeämän. Ja luulen etten oo aiemmin missään päiväkirjassanikaan puhunut tästä. Monesti olen aloittanut mutten varmaan julkaissut.

Sittemmin tilanne muuttui että SK pääsi Joensuuhun opiskelemaan (kun haki mun neuvostani sinne opiskelemaan tilastotiedettä sillä huomasin edellisen vuoden tilastoista että sinne on todella helppo päästä). Hän alkoi opiskella ja seurustella yhden kivan joensuulaisen miehen kanssa, lopetti välit Sirpaan ja ne loppuivat sellaisissa väleissä että kun he myöhemmin törmäsivät Lappeenrannassa uutena vuonna niin eivät enää edes tervehtineet toisiaan. Kuitenkin Sirpa on joku hänen suurin rakkautensa ollut. Mieskin tietää siitä mutta oli vaan sanonut "En mä osaa olla mustasukkainen naiselle"

Hyvä kun tuosta pääsin puhumaan mutta puhuin lisäksi kaikesta sellaisesta mistä ei olisi tarvinnutkaan. Kaverini kuunteli ja kommentoi eikä juuri puhunut vastavuoroisesti mitään - paljon mitään omista tunteistaan. Paitsi että hänestä ne mun jutut menee nyt vähän liian pitkälle. Nyt en tiedä pitäiskö pyytää anteeksi siitä että aloin puhua kuinka oltiin aina meillä, syötiin mun mutsin ruokia, ryypättiin mun rahoilla ja mun avulla pääsi edes yliopistoon. (Sanoikin sitten että nyt meni aika pitkälle - hän on aikuisena tehnyt ihan hirveästi itse töitä!) Toisaalta en jaksais jatkaa tuolla Facebookissa yhtään. Pelkään että senkin kiintiö on jo täynnä. Kun tuntuu että kun yritin jollain lopettaa jatkui aina - pelkään että anteeksipyyntökin jatkaisi juttua "Olen pahoillani että... mutta..." ja SK sanoisi "Mä en enää jaksa tätä! Sorry - tilaa aika psykologilta tai jotain!" En viitsi soittaakaan. Pitäisiköhän lähettää postikortti tai jotain?

Mutta mua silleen on risonut tuo että hän ei enää pidä muhun juuri mitään yhteyttä. Ei kutsu sinne. Sanoi että se on niin hankalaa kun mä en halua häntä meille, heillä on jotenkin hankalaa olla (?) ja meillä on mennyt elämät niin eri tavoin kun mä en elä suorittavaa elämää. Ja mulla on niin paljon asioita joista en halua puhua. Sanoin että mua hävettää asunnon epäsiisteys. En käsitä mitä se haittaa että meillä on mennyt elämät eri tavoin. Ei hänen esimurrosikäiset lapset alkaisi varmaankaan mua tentata jos heille menisin että missä ihmeessä mä oikein olen nyt parhaillaan töissä ja kuinka pitkälle olen yliopisto-opintoni suorittanut! Eikä mulla ole niin paljon asioita joista en halua puhua - en edes tiedä mitä tuo tarkoittaa. Vissiin vaan sitä kun kerran kysäisi multa että koska aion valmistua yliopistosta niin huomasi kuinka rasittavana ja kiusaannuttavana kysymyksen koin! Mutta kun mä en vaan jaksa puhua 20 vuotta ihmisten kanssa gradustani! Joka ainoa puolituttu jonka ratikassakin kohtaan haluaa puhua mulle - ilmeisesti luullen esittävänsä uraa uurtavia näkemyksiä - että milloin mä aion tehdä graduni loppuun! Sellaiseen vaan väsyy. Kyllä mä kaikesta muusta voin puhua.

Luulin että tuo ois auttanut että otin nuo asiat puheeksi mutta tosiaan mulla on ollut tuon jälkeen syyllisyyttä ja ahdistusta. Otin just vikat diapamit. Ilmeisesti kaveri oli kaiken aikaa oikeassa että meidän ois pitänyt tavatessa puhua noista asioista. Hän ei ymmärrä mua enkä mäkään hirveästi ymmärrä häntä. Sitä miksen hänen elämäänsä sovi ja mitä hän viitsii jonkun Sirpan perään haikailla kymmeniä vuosia niin että oli halunnut äidilleenkin puhua jutusta.

Tätä saa kommentoida halutessaan. Kommentit ovat tervetulleita.