Mulla on niin hirveä olo ollut koko päivän. Ihan kaikesta. Toivon että kuolisin pois. En niinkään voi huonosti vaan minulla on kauhea olo. Noiden ero on esim. siinä että jos voi huonosti ei välttämättä jaksa olla töissä kahdeksaa tuntia. Nyt en olisi meinannut haluta lähteä kotiin. Koen muun muassa morkkista ja syyllisyyttä (sekä ahdistusta, riittämättömyyttä, huonommuutta jne). Ihan kaikkein kauhein olo on siitä että kiusasin äitiäni tällä kaikella - se johtui jossain määrin siitä että soittaessani olin ottanut seitsemän diapamia ja arvostelukykyni oli siksi sumentunut. Mutta minun oli myöskin pakko päästä puhumaan jollekulle järkevälle ihmiselle. Soitin kyllä auttavaan puhelimeenkin mutta nainen siellä osasi siellä ainoastaan kysyä (ja vielä useaan otteeseen) että olenhan muistanut juoda tarpeeksi. Otin vihjeestä vaarin ja kävinkin ostamassa nyt kotimatkalla viskipullon. Heh...

Toiseksi hirvein olo kaikesta muusta - bännistä, viestien menetyksestä, tauluista, saikuttelusta töissä jne. Alunperin kaikki alkoi siitä etten poistanut asiakasviestiä. Sitten kaikki alkoi taas kerran kumuloitua. Ensin kaikki on hyvin ja sitten joku pikku juttu menee vinksalleen ja siitä lähtee joku isompi ongelmakehä. Nyt olen saanut rangaistuksena tälläisen blogin jossa ei saa edes kappalevälejä. No, jos laitan joka toisen kappaleen lainauksena niin se nyt erottaa kappaleet toisistaan.

Rankaisin jo itseäni unohtamalla lompakkoni kauppaan. Se löytyi. Toivottavasti en telo itseäni tai muutoin epähuomiossa tee jotain pahaa virhettä koska minulla on tapana alkaa tehdä kaikkea tuollaista jos oloni on huono itseni suhteen. Toivon että äitinikin olisi tehnyt toisen lapsen niin hänen olisi helpompi kestää se että toisen asiat menee aina vaan pieleen (tai sitten se vaan pahentaisi v-tutustani kun kuulisin aina uudestaan "Aika kumma juttu ettei Marilla ei kyllä ikinä ole ollut tälläisiä ongelmia..").

Töihin menemisen jälkeen alkoi tosiaan joku aivan erityinen epävakauden kriisipesäke. Kesäkin oli vähän alakuloinen mutta sellainen epävakaus alkoi töiden alkamisen jälkeen. Onkohan töissä käyminen sitten henkisesti liian raskasta tai liian sitovaa että yritän sabotoida sen. En tiedä.

Kaipa sitten kaikki on taas kerran minun vikani mutta jotenkin jutut alkavat aina kumuloitua jostain pikkuasiasta isompaan päin ettei kierteitä saa rikki. Odotin ihan töihin tullessa että kellokorttini ei toimi. Ihme kyllä minulla on vielä työpaikka. Huumorintajuni on hieman outo mutta kun tulin kotiin bussissa minua alkoi naurattaa hysteerisesti kaksi asiaan liittyvää kommenttia joista toisen esitti pfree ja toisen äitini. "Anteeksi jos olen hieman hidasälyinen mutta missä ne taulut olivat ennen kuin rikoit ne?" (vitsin pointti ettei nopeaälyisempikään asiaa voi tajuta ilman hieman tarkempaa tilanneselvitystä) ja "Olivatko ne isoja vai pieniä tauluja?" (Whats the difference, really?!")

Oikeastaan en kaipaa edes koko päiväkirjaani. Oma valintahan se oli että pidin sitä paikassa josta joku toinen voi sen milloin tahansa syystä taikka syyttä poistaa. Blogin pitämiseen liittyy selvempi uhan elementti. Ehkäpä itsekin poistelen täältä viestejä kuukausi kerrallaan. Enemmän kaipaan niitä keskusteluihin kirjoitettuja kommentteja kun tuntui että minun olemassa oloni poistettiin niin vaivattomasti eikä kukaan ole kaivannut tai kysynytkään minusta. Ehkä kaikki vaan vihaavat minua. Mutta on ihan totta että kuka niitä keskusteluja nyt jälkikäteen lukee ja keskustelut käydään siinä hetkessä kerrallaan.